Luulin joskus, että minusta tulee huippuhiihtäjä. Hiihto oli lähes koko elämäni ja suurin intohimoni..Se meni kaiken edelle. 10 vuotta olen harjoitellut melkein joka päivä kaksi kertaa..Ravasin leireillä ja kisoissa. Hiihto kävi työstä.Yleensä kuitenkin nautin kovasta harjoittelusta ja olin kiukkuinen, jos piti pitää lepopäivä. Vähän menestystäkin on tullut ja paras kauteni oli 2004-2005 kausi, jolloin pääsin uudelle tasolle ja saavutin ensimmäisen henkilökohtaisen yleisen sarjan SM-mitalini, pronssin. Lisäksi pääsin edustamaan Suomea maailmancuppiin Norjaan ja voitin Skandinavia Cupin osakilpailun Ruotsissa. Se oli sellainen flow-kausi, melkein kaikki sujui ja itseluottamus oli kohdillaan. Ajattelin, että nyt mulla on tie auki tähtiin ja asetin itselleni kovat tavoitteet seuraavalle kaudelle - olympialaiset.
No, treenikausi sujui hyvin, mutta loppusyksystä alkoivat ongelmat..Sairastuin poskiontelontulehdukseen, ja siitä alkoi sellainen sairastelun kierre, joka loppui vasta keväällä. Onnistuin kuitenkin muutamissa kisoissa, ja hiihdin kevään SM:ssa vielä pronssille kolmellakympillä.

Kuva Kotkasta
396086.jpg
Aloin taas treenaamaan kovaa talvea 2006-2007 varten ja tavoitteet olivat tietysti korkealla. Sapporoon pitäisi päästä. Kesä ja alkusyksy menivät taas hyvin, mutta syyskuussa sairastuin rauhaskuumeeseen ja Ramsaun leirillä lokakuussa kroppa oirehti myös. Ekat kisat menivät kuitenkin paremmin kuin koskaan ja olin toiveikas. Rukan maailmancupissa lihakset olivat kuitenkin jo niin jumissa, ettei hiihdosta tullut mitään. Siitä selvisin jotenkin tammikuun SM-kisoihin ja hiihdin kohtuullisesti (sprintti 7.,sprinttiviesti 3., pursuit 7., viesti 3.). Viron skandinavia cupissa sairastuin kuitenkin angiinaan ja a-virukseen, joka kesti lähes kuukauden..Kausi oli sitten siinä. Ei kannata kilpailla sairaana..
Lopputalvi oli raskasta aikaa, mieli paloi ladulle eikä mistään tullut mitään. Oli vähän liikaa aikaa miettiä. Mietin, että onko hiihto sittenkään maailman tärkein asia? Ehkä se tarkoittaa jotain, että kroppa reagoi noin. Mitä mä oikein haluan elämältä? Olin suunnitellut aikaisemmin jatkavani uraani Vancouverin olympialaisiin 2010 asti. Se tarkoittaisi vielä kolmea pitkää vuotta..Mitä jos ensi vuonna taas sairastun, kun kaikki näyttää juuri hyvältä? Miten mun pää sen kestää? Aloitin kuitenkin harjoittelun taas..

Käännekohta oli se, kun tein erääseen kurssiin liittyvää haastattelua nuorisopsykiatrisella polilla. Silloin tajusin, että tää se mun juttu on. Haluan tehdä jotain hyödyllistä. Sain tehtyä ison päätöksen: Kilpaladut saavat nyt jäädä. Hoidan opiskeluni loppuun ja menen töihin.( Päätöstä tosin "helpottivat" valmennusryhmistä putoaminen ja pettyminen omaan henkilökohtaiseen valmentajaan. )Olo oli haikea, mutta helpottunut. Mielessä on myllertänyt kovasti, eikä tätä oikein vielä edes kunnolla tajua. Läheiseni onneksi tukivat minua tässä ratkaisussani, vaikka varsinkaan isälle hiihtotouhujen lopettaminen ei ole helppoa. Niin suurella sydämmellä hän on ollut mukana. Sovimme kuitenkin, että jos ehdin ja jaksan syksyllä pitää kuntoa yllä, niin hiihdän SM-viestissä ja maakuntaviestissä. Onhan minulla kuitenkin hyvät pohjat, joten katsotaan..Kuntoilua en tietenkään lopeta! Joka päivä olen jotain pyrkinyt tekemään. Kaukajärven vapaa-aikatalon kuntosalista on tullut kantapaikkani..Saa nähdä, millainen mörssäri olen syksyllä..Sitten voinkin aloittaa uuden harrastuksen, kuulantyönnön! Siinä lajissahan on Suomessa tilaa naisten sarjassa;)

Nyt siis sitten aloitan graduni teon ja viimeiset kurssini syksyllä ja valmistun toivottavasti psykologian maisteriksi jouluna 2008:) Normaali elämä alkakoon!

Vielä kuitenkin yksi kuva minusta ja työvälineistäni..
653759.jpg
Tällaisia maisemia saattaa tulla ikävä..
395910.jpg
Paljon on hiihto ottanut, mutta paljon se on myös antanut. Nyt on kuitenkin aika kääntää sivua. Kohti uusia seikkailuja..
395931.jpg